Älysin juuri. Olen sosialisoitunut kevään aikana hyvin paljon. Ennen en nähnyt välttämättä ketään kuukauteen, enkä liikkunut minnekkään koulun lisäksi. Nykyään näen kavereita viikottain, ainakin kahtena tai kolmena päivänä viikossa. Sen lisäksi olen hankkinut uuden harrastuksen, jossa käyn kolme kertaa viikossa. Sitten on vielä yksi vanhempi harrastus joka on kerran viikossa... Tietysti koulu. Olen myös ottanut tavakseni lähteä kaupungille muuten vain yksikseni. Onhan sekin sosialisoitumista, lähtemistä ihmisten ilmoille. Olen puhunut puhelimessa enemmän kuin ennen ja ne on useita kymmeniä tunteja kuussa mitä puhun puhelimessa. Lisäksi olen hankkinut monta nettikaveria. Lisäksi netissä on pian ilmoitus siitä, että haen seksiseuraa.

Kyllä. Ehkä se on vähän säälittävää, että on ilmoitus netissä. Mutta ensinnäkin minulla on jo yksi vakipano. Toisekseen miten muuten seksiseuraa saisi? Enhän voi kadulla vain kysellä ihmisiltä "heiii, voisit sä panna mun kanssa?" Ei toimisi täällä meidän ah niin ihanan sulkeutuneessa suomessamme. Olen ehkä liian koukussa seksiin. Se valtaa ajatuksiani hieman liian usein... Ja minulle ei riitä 1-2 kertaa viikossa. Ei todellakaan.. Eikä minulle edes riitä yksi seksikumppani, tarvitsen useamman. Myös seksuaaliset toiveeni ovat hieman erikoisia, joten vaadin myös seksiseuralta jonkinlaista fantasioiden yhteensopimista. Vaadin myös pientä kaveruutta, en mitään sen suurempaa. TOimeen täytyy tulla. Niin ja kyllä minä tyydytän itseäni useita kertoja päivässä, mutta ei se auta. Sisälläni on jatkuva panetus.

Tulen huonosti toimeen ihmisten kanssa. Toki minä heidän kanssaan juttelen, mutta pääni sisällä haluaisin vain huutaa ja kuristaa heidät. Misantropiaa vaihteeksi. Minä vain... ARGH. VIhaan niitä. Ne typerät jutut. "Ostin uudet kengät eilen." Ketään ei kiinnosta. Joo kengät on ihan kivoja, on ihan kiva että ne on ostettu.. Mutta mitä kun niiden elämään ei mahdu muuta?  Onko kukaan niistä koskaan miettinyt mitä on olla minä? Maailman syvintä tarkoitusta? Sitä miten paha ja hyvä ovat aina yhteydessä.. Onko olemassa absoluuttista hyvää tai absoluuttista pahaa? Miksi syntyy hyvää tai pahaa? Mitä ajattelemme kun kuolemme? Onko olemassa olo kiinni meistä vai jostain muusta? Kuka päättää elämästämme?... JNE.  Ajattelen liikaa, kysymykset synnyttävät uusia kysymyksiä ja taas uusia. Vastauksia löytää erittäin harvoin, jos löytää todennäköisesti vastauksia on useita ja ne synnyttävät taas lisää kysymyksiä. Tämä on kehä filosofian... Kysymyksiä ja vastauksia joista tulee lisää kysymyksiä. Ajattelen aivan liikaa ja se vaikeuttaa elämääni.

MInun on aivan pakko kirjoittaa lähes koko ajan. Koulussa istun kynä kädessä, enkä kopio niiden valmiiksi kirjoitettuja monisteita vaan kirjoitan ajatuksiani, runoja..Tai piirrän jompi kumpi. Tahdon luoda itseäni. Tutustua itseeni, voittaa itseni. Olen jatkuvasti ristiriidassa itseni ja tunteideni kanssa. Mikä minä edes olen?

Ahdistaa. Minun pitäisi suorittaa ja tehdä vaikka mitä. Minulta vaaditaan liikaa. Minun täytyisi saada kävellä yksin tämä matka, koko elämä. Tee sitä ja tätä ja tota. Etsin itseäni, eikä kukaan ole antanut minulle siihen tarpeeksi aikaa. Haluan kietoutua itseeni. Sillä elämän lopullisissa kysymyksissä me olemme aina yksin. NIin ja huomaatteko tuon lauseen.. Sana me, on monikko.. Eli yhdessä ihmiskuoressa on useampia persoonia. Minulla niitä on kymmeniä.. Mikä ihme minä olen? MIkä minä haluan olla?

Olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. NIin missä on umpikuja? KOko elämähän on umpikuja..

Olemme täynnä valintoja. meidän tulisi päättää kaikesta.. Päätöksiä ja päätöksiä. Milloin mistään voi olla varma?

Ahdistaa koulu. En ole tehnyt sen eteen mitään muuta kuin mennyt sinne.Kaikki paperihommat, "läksyt"... jne. On hoitamatta. MInä en jaksa hoitaa niitä. Minua ei kiinnosta, koska olen välinpitämätön. Minä vaihdan koulua, mutta minne? MIkä minusta tulee? MItä jos päätökseni ei olekkaan oikea?

Miksi minun pitäisi jo nyt tietää mikä minusta tulee? Mistä minä tiedän mitä haluan koko loppuelämäni tehdä? MIksi aina täytyy tehdä? Emmekö välillä vain saisi olla... Juoksen pää kolmantena jalkana sinne tänne ja tonne. Enkä tunne itseäni ja oloani sen paremmaksi.

Minua pyörryttää ja huimaa jatkuvasti. Päätäkin särkee ja lihaksia. Oireeni ovat muuttuneet psykosomaattisiksi. Haluaisin jäädä sänkyyn makaamaan. Eikä kukaan anna. Antaa olla, en välitä itsestäni... Vittu ei kukaan muukaan. Vaikka välittäisikin en ota välittämistä vastaan. En aio sotkea itseäni enää rakkauteen... En todellakaan. Ja kyllä minä tiedän, rakkaus tulee jos on tullakseen. Emme voi päättää siitä itse. Mut minä yritän vastustaa sitä viimeiseen asti. Vaikkakin rakkauden tunteessa leijuminen on ihanaa. Minä voin synnyttää itselleni hyvin elävän onnen tunteen koko kehooni, rakkauden tunteen. Sellaisen kun jalat pettää alta ja sydän tulee ulos rinnasta, kun koko keho värisee hyvästä olosta. Osaan synnyttää sellaisen tunteen, mutta en tarvitse siihen ihmisiä.

Onnellisin olen ollessani yksin, mutta silti sosialisoidun koko ajan lisää. Yritän jotenkin sopeutua kait, vaikkakin tiedän sen olevan mahdotonta. Ihmisten näkeminen lisää vain pahaa oloani, ulkopuolisuutta. VIhaani heitä kohtaan. Paremmuuttani heitä kohtaan. Ajatuksemme eivät kohtaa, saatika sanat.

Kello juoksee. Kohta pitäisi lähteä bussille. TÄytyy ehtiä kouluun. Onneksi tänään on normaalia lyhyempi päivä. Tahtoisin polttaa tupakan, mutta tupakkani ovat loppuneet. No ei se mitään, onnekseni en ole riippuvainen.

Olen syönyt viime päivinä aivan liikaa ja liikkunut liian vähän. Loma on tulossa ja olen menossa isälleni. Isälläni minun on pakko syödä ja siellä minä syön normaalia enemmän.. Hyi saatana. En edes halua isälleni, mutta siellä päin suomea on kaksi parhainta ystävää. Kyllä minä heitä kohtaan tunnen jonkinlaista rakkautta, mutta sekin rakoilee hyvin päättäväisesti. En jaksa heitäkään.

Haluan ampua kaikki. Haluan satuttaa itseäni, vakavasti. Haluan, että paha oloni huomataan. Silti olen menettänyt toivoni, ei tähän mikään voi auttaa. Paitsi kuolema, mutta minä en ole niin heikko. En vain saa olla niin heikko.

Musta piti tulla jotain suurta. Pienenä sitä kuvittelee kaikkea, mutta katsokaa missä mä olen nyt? Sekaisin. Vain sekaisin ja täynnä vihaa. Pettymystä. Miten ihmiset voivat kestää tätä kaikkea?

Epätoivoa.. Minulla ei ole syytä jatkaa. Olen luovuttanut. En edes yritä. Kai joku joskus jossain minut pelastaa.. Vaikka ei näin tule tapahtumaan :jokaisen pitää pelastaa itse itsensä. Tämä on itsekäs paikka. Ja joo... Minua ei huvita pelastaa itseäni. Tahdon  vain nukkua pois... Vaeltaa sinne missä ei ole mitään muuta kuin minä.

VIekää minut pois.. Ja toi vitun kello juoksee. Myöhästyn kohta bussista, toisaalta onko silläkään väliä?

Hymyilen jatkuvaan, naureskelen. En osaa enää itkeä.. Paskat kaikesta. Tahdon pois. Tänään on muuten taas jossain nuorisopsykiatrisella käynti. Siitä ole minulle mitään hyötyä. Selitä nyt nämä asiat mitkä tähänkin kirjoitin psykiatrille, ei hän edes ymmärrä. Hän on kirjaviisas, ei millään tavoin kokenut elämään. Hän on minun alapuolellani. Käynkö siellä enemmänkin hänen takiaan? Varmaankin, kusipää.